Sara on kohta 8 vuotias neitokainen, joka syntyi
suulakihalkion kanssa. Halkio leikattiin OYS:ssa Saran ollessa reilu 7
kk ja eskarissa tehtiin puheenparannusleikkaus. Halkioista puhuttaessa
monesti puhutaan vain huulihalkioista, jotka tietty kiinnittävät enemmän
huomiota näkyvyydellään. Monesti toivon, että muistuttaisin halkioita
olevan myös sellaisia jotka eivät ulospäin näy, mutta vaikuttavat silti
paljon lasten ja perheiden elämään. Saran syntyessä järkytyksen jälkeen
osasi toki ajatella, että oli jonkinlainen helpotus kun halkio oli vain
suussa. Säästyttiinpä ainakin yhdeltä leikkaukselta! Nyt kun on eletty
se pikkulapsiaika, milloin sai monesti olla selvittämässä miksi Sara
puhuu oudosti ja vieraiden seurassa sai vanhemmat tai isosisko olla
tulkaamassa ( meillä ei ikinä ollut oikeastaan vaikeuksia ymmärtää Saran
puhetta, mutta jälkikäteen kun vanhoja videoita katsonut niin olihan se
puhe ihan siansaksaa) ja miksi käydään vähän väliä korvapolilla
kontrollissa tai vuosittain kuljetaan OYS:ssa. Luultavasti ainakin
osittain halkion takia Saralla on vaikeuksia sanavarasto kanssa kun
aikaa on mennyt siihen että oppii puhumaan ymmärrettävästi. Meillä olisi
kuitenkin onneksi ollut puheterapia apuna parivuotiaasta ekaluokan
loppuun asti ja päiväkodissa asiaan suhtauduttiin mahtavasti. Tämän
takia Sara käy pienluokkaa ja taas on saatu selittää miksi Sara on
pienluokalla kun ei ulospäin näy mitään selkeää syytä ulkonäössä tai
käytöksessä.Tällä hetkellä halkio ei vaikuta
elämään oikeastaan milläänlailla. Puheterapia ei tarvita, puhe on toki
omanlaistaan mutta kaikki vihdoin ymmärtävät mitä Sara sanoo, oysiin
seuraava kontrolli vasta parin vuoden päästä, hampaiden oikominen jää
yhden vinon hampaan oikomiseen ja Sara on saanut koulusta ja naapurista
kavereita
Vauvavuosi oli äärimmäisen raskas ja on jäänyt isolta osin valtavan
sumun peittoon ja monta kertaa olen ehtinyt murehtimaan, miten selvitään
kaikista haasteista ja pelännyt kuollakseni miten Sara ja perhe selviää
leikkauksia ja toipumisajoista. Kainuussa ei ilmeisesti ole
minkäänlaists toimintaa halkioiden osalta. Synnytyssairaalassa hoitajat
eivät osanneet oikein edes sanoa milloin olisi ollut hoidossa
halkiolapsi ja he joutuivat paljon netistä selvittämään asioita että
osasivat kysymyksiimme vastata. Kotona oli yksi koululainen ja
parivuotias eikä saatu ulkopuolista tukea, eikä sitä osattu
kyselläkkään. Vasta jälkikäteen selvisi että sellaista olisi saatu.
Imetys ei onnistunut ja pumppaamisek lopetin muutaman viikon jälkeen kun
en vain enää jaksanut. Koko ajan piti olla valppaana milloin maidot
nousevat nenästä ulos ja samalla huolehtia myös kahdesta muusta
sisaruksesta. En rehellisesti tiedä miten siitä ekasta vuodesta
selvittiin. Ehdin pari kertaa miettiä pitikö se kolmas lapsi tehdä kun
tälläiset haasteet saatiin. Nyt kun asiaa ajattelee niin todellakin
kannatti kun tuollainen timantti perhettä täydentämään saatiin!!